Rahan Valhe Puheenvuoroja maailman tärkeimmästä vaietusta asiasta

Talousdemokratian historiaa: Pohjois- Amerikan siirtokuntien rahat ennen vallankumousta

Pohjois-Amerikan siirtokuntien alkuaikoja luonnehti monessa mielessä kokeilut uudenlaisten yhteiskuntamuotojen käyttöönotossa ja tämä piti paikkansa etenkin rahan suhteen. Euroopassa raha oli jo päätymässä vankasti kultaseppien ja nousevan pankkiirien luokan haltuun ja yleistyvä paperiraha Euroopassa edusti yleensä kuittia kullasta, jota säilytettiin rahanlainaajan holvissa. Pohjois-Amerikan siirtokunnissa ei kuitenkaan juuri ollut kultaa. Kaupankäynnissä käytettiin enimmäkseen ulkomaisia kolikoita, joiden määrä oli riittämätön ja jatkuvasti negatiivisen kauppataseen vuoksi entisestään vähenevä

Siirtokuntien ratkaisu tähän ongelmaan oli aivan uudenlaisen rahan keksiminen. Siirtokunnista ensimmäisenä vuonna 1691 Massachusettsin osavaltion hallitus alkoi laskea liikkeelle omaa setelirahaansa, ”bill of credit”, joka oli mallinnettu eurooppalaisten rahanlainaajien kultakuittien mukaan, mutta jotka eivät kuitenkaan olleet vaihdettavissa kultaan, vaan setelin arvon takeena oli hallituksen ”full faith and credit”, eli pelkkä usko ja luottamus setelin arvoon. Idea levisi nopeati muihin siirtokuntiin ja ne kehittivät omat versionsa valtion liikkeelle laskemasta paperirahasta, joista yhdet edustivat velkaa tavalla tai toisella, mutta toiset olivat vain yksinkertaisesti vaihdon välineitä itsessään, ”legal tender” ilman velkaa tai ilman jalometallitakausta. Tämä kokeilu oli varsin menestyksekäs ja eräs sen innokkaimmista puolestapuhujista Benjamin Franklin kirjoittikin:
”Siirtokunnissa vallitsee yltäkylläinen vauraus ja rauha joka rajalla. On vaikeaa ja ehkä jopa mahdotonta löytää onnellisempaa ja vauraampaa kansaa maan päällä. Joka kodissa vallitsee hyvinvointi. Ihmiset suurimmaksi osaksi noudattavat korkeaa moraalia ja koulutus on laajalle levinnyt.” Franklin kirjoitti pamfletin ”A Modest Enquiry into the Nature and Necessity of a Paper-Currency”, jossa hän eritteli syyt valtion paperirahan suureen menestykseen. Hän näki kansakunnan todellisen vaurauden ja ostovoiman lähteen olevan se työn määrä, minkä kansa pystyi tekemään, eikä se määrä kultaa ja hopeaa, minkä kansa omisti. Kun vaihdon välineenä käytettiin kultaa, raha päätti tuotannon määrän, eikä tuotannon määrä rahan määrää: kun kultaa oli kierrossa paljon, tuotantoa oli paljon, kun taas kullan määrä väheni, tuotanto väheni ja ihmiset kärsivät puutteesta. Valtion paperirahaa sen sijaan voitiin lisätä samassa suhteessä tuotannon lisääntymisen kanssa ja näin kaikki potentiaalinen vauraus saattoi muuttua oikeaksi vauraudeksi. Näin yhteiskunta loi tavallaan itse oman kysyntänsä ja tarjontansa samaan aikaan tarvitsematta turvautua rahalainaajien kultaan, jota saatettiin helposti hamstrata, jonka arvoa voitiin manipuloida ja jota saattoi saada käyttöönsä ainoastaan korkeita korkomaksuja vastaan.

Kaikki kokeilut valtion setelirahan kanssa eivät kuitenkaan olleet kovin onnistuneita. Alvin Rabushka erottaa artikkelissaan ”Representation without Taxation”(2002) kaksi pääasiallista rahan liikkeellelaskun mekanismia, jotka olivat käytössä siirtokunnissa. Ensimmäisessä seteli edusti valtion velkakirjaa, lupausta maksaa myöhemmin kultaa tai osa veroista setelin haltijalle, mutta nämä lupaukset siirrettiin kauas tulevaisuuteen ja monesti nämä lupaukset jäivät täyttämättä, jolloin rahan määrä lisääntyi lisääntymistään tehokkaan kierrätysmekanismin puuttuessa, mikä johti rahan arvon heikkenemiseen. Toinen tapa laskea liikkeelle rahaa oli valtion kansalaisille ja yrityksille myöntämät lainat. Pennsylvania, Delaware, New York ja New Jersey alkoivat kaikki harjoittaa julkista pankkitoimintaa ja myönsivät lainoja setelirahassa aivan samoin kuin pankit tekevät. Tämä toinen tapa osoittautui paljon tehokkaammaksi, sillä tässä mallissa liikkeelle laskettu raha aina myös palautui myöhemmin takaisin valtiolle, jolloin sen määrä ja siten arvo pysyi suhteellisen vakaana ja lainojen korkotulojen ansioista näissä osavaltiossa ei ollut tarvetta kerätä veroja juuri ollenkaan.

Pankkiirit Englannissa olivat tähän mennessä jo onnistuneet hankkimaan itselleen valtavasti poliittista vaikutusvaltaa ja he ymmärrettävästi seurasivat hyvin huolestuneina Pohjois-Amerikan siirtokuntien rahapolitiikkaa. Vuonna 1751 he saivat kuningas Yrjö II säätämään lain, joka kielsi siirtokuntia valmistamasta omaa rahaansa ja pakotti ne lainaamaan kultaa pankkiireilta. Muutama vuosi myöhemmin Benjamin Franklin matkusti Englantiin ja yritti saada kuningasta perumaan kieltonsa. Englannissa Franklinia hämmästytti köyhyyden ja kurjuuden määrä. Hän kysyi miksi niin moni oli vailla työtä ja hänelle vastattiin, että maassa oli liikaa työläisiä. Häneltä vuorostaan kysyttiin, millä tavoin siirtokunnissa huolehdittiin köyhistä ja puutteessa elävistä ihmisistä, mihin hän väitetysti vastasi näin:
”Meillä siirtokunnissa ei ole köyhäintaloja ollenkaan, ja vaikka olisikin, niin ei olisi ketään, kuka siellä asuisi, koska siirtokunnissa ei ole ainuttakaan työtöntä ihmistä, kulkuria tai kerjäläistä.”
Bank of Englandin johtokunta kysyi, kuinka tämä voi olla mahdollista ja Franklin vastasi:
”Yksinkertaista. Siirtokunnissa laskemme itse liikkeelle omat rahamme. Kutsumme sitä nimellä Colonial Script. Valmistamme ne itse ja maksamme niillä valtion menot ja hyväntekeväisyydet. Pidämme huolen, että laskemme niitä liikkeelle sopivassa suhteessa, jotta mahdollistamme sujuvan tuotteiden vaihdon tuottajien ja kuluttajien välillä…Tällä tavoin luomme itse oman paperirahamme ja me hallitsemme sen ostovoimaa eikä meidän tarvitse maksaa korkoa kenellekään. Katsokaa kun laillinen hallitus voi sekä kuluttaa että lainata rahaa kiertoon, kun taas pankit voivat ainoastaan lainata rahaa, eivätkä näin pysty tarjoamaan ihmisille kuin murto-osan tarvittavasta rahasta. Kun pankkiirit Englannissa laskevat liikkeelle rahaa, siihen liittyy aina vastaava velka, josta pitää maksaa korkoa. Tästä on seurauksena, että teillä on aina liian vähän rahaa kierrossa, jotta kaikille riittäisi työtä. Teillä ei ole liikaa työläisiä vaan teillä on liian vähän rahaa, ja kaikki raha mikä teillä on kierrossa kantaa sekin mahdottoman velan ja koronkiskonnan taakkaa muassaan.”

Franklinin matka Englantiin epäonnistui eikä kuningas suostunut kumoamaan kieltoaan. Pian siirtokuntiin palattuaan Franklin huomasi, että kurjuus ja työttömyys olivat nyt sielläkin levinneet kaikkialle. Siirtokuntien omat paperirahat olivat muodostaneet kolme neljännestä koko rahakannasta ja nyt ne oli vedetty pois kierrosta vähentäen radikaalisti kierrossa olevan rahan määrää ja aiheuttaen laajalle levinnyttä työttömyyttä, nälkää, köyhyyttä ja kapinamieltä. Franklin kirjoitti tämän olleen tärkein syy siirtokuntien kapinaan Englantia vastaan: ”Siirtokunnat olisivat mielellään maksaneet veroa teestä ja muistakin asioista, elleivät englantilaiset olisi vieneet siirtokunnilta niiden omaa rahaa, mikä aiheutti työttömyyttä ja tyytymättömyyttä”. Stephen Zarlenga siteeraa kirjassaan Lost Science of Money historioitsija Alexander del Maria, joka kirjoitti vallankumouksesta vuonna 1895:
”Thus the Bills of Credit of this era, which ignorance and prejudice have attempted to belittle into the mere instruments of a reckless financial policy were really the standards of the Revolution. They were more than this: they were the Revolution itself!”

Lähde: Ellen Brown, Web of Debt

 

Seuraavassa kirjoituksessa lisää tästä ideasta, jolle Pohjois-Amerikan Yhdysvallat alunperin perustettiin, ja joka kukoistaa tänään varsin yllättävässä paikassa.

 

Lisämateriaali:

Vallankumous oli vasta ensimmäinen näytös amerikkalaisten kamppailussa kansainvälisiä pankkiireja vastaan. Sittemmin rahapaino on vaihtanut maassa omistajaa jo viisi kertaa, kunnes pankkiirit viimein vuonna 1913 saivat nykyisen Federal Reserve pankkinsa ja USA joutui juuri siihen ikeeseen, mitä vastaan se on historiansa ajan taistellut. Tästä Yhdysvaltain vaietusta historiasta suosittelen Bill Stillin viime vuonna ilmestynyttä Secret of Oz - elokuvaa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Heli Hämäläinen

Näinhän se on, että rahalla on vain ne kaksi tehtävää. Toisaalta olla vaihdon väline ja toisaalta arvon säilyttäjä. Jos painetaan liikaa rahaa, tuloksena ei ole lisätuotanto vaan tuotannontekijäpanosten kallistuminen, inflaatio. Mutta voi julkinen valta toki verottaa inflaationkin avulla painamalla katteetonta rahaa. Tällainen raha kyllä kelpaa vaihdon välineeksi, mutta kukaan ei halua pitää sitä hallussaan kauaa, ettei joudu verotetuksi reaaliarvon mielessä.

Riippuu markkinan rakenteesta siirtyykö lisäraha hintoihin vai tuotannon määrään. Jos tuotannolla ei ole esteitä, se siirtyy tuotantoon. Näin se toimii kasvavissa talouksissa. Mutta hiipuviin talouksiin rahan painaminen on verottamista, jota FED nyt on alkanut harrastaa.

Käyttäjän rahanvalhe kuva
Ville Iivarinen

Itse en kyllä ihan niele sellaisenaan edes tätä käsitystä inflaatiosta, minkä olen tässä esittänyt. Käsitys, jonka mukaan inflaatio johtuu siitä, että on liian paljon rahaa, on mielestäni taas yksi näitä valheita, joiden varassa nykyinen rahajärjestelmä toimii ja olen tässä juuri parhaillani kirjoittamassa uutta tekstiä, jossa yritän esittää, miksi ajattelen niin. Pitäisi ilmestyä tänne parin päivän sisällä, joten kannattaa pysyä kanavalla.

Ja FEDin rahanpainanta on myös asia, joka ei ole ihan niin yksinkertainen kuin monet luulee. Tämä QE2 on 600 miljardia, mutta tämä raha ei mene talouteen, vaan pankkien varantoihin, joista sitä voi siirtyä talouteen ainoastaan pankkilainojen kautta, ja pankithan eivät lainaa eivätkä ihmisetkään halua lainata, joten en usko, että tämä tulee johtamaan inflaatioon, vaikka sitähän FED tällä hakee. QE1 oli paljon massiivisempi, oliko se 2000 miljardia, mikä tarkoitti keskuspankkirahan kokonaismäärän tuplaamista, mutta silti kokonaisrahakanta on ollut supistumassa USA:ssa ensimmäistä kertaa sitten 30-luvun suuren laman, mikä kertoo, kuinka pieni rooli keskuspankkirahalla on nykyaikaisessa rahajärjestelmässä.

Heli Hämäläinen

Eivät kaikki nielekään. Monetaristit uskovat rahan määrän ja tuotannon väliseen yhteyteen. Syy-seuraussuhteesta taas ei olla yksimielisiä. Kasvavassa taloudessa, kuten pohjois-Amerikan kolonioissa rahan määrä oli tuotantoa jarruttavaa. Raha oli niukka resurssi. Hattutempulla saatiin talous kasvamaan ja tuottamaan kasvua, joka kattoi rahan lisäyksen. Rahaprosessi liiketaloustieteessä on reaaliprosessin kuva. Maksutase on kansakunnan kassavirtalaskelma. Raha luodaan tyhjästä. Fiat raha. Ei rahan tarvitse omata reaaliarvoa, se kelluu talouden tuotantokyvyn päällä. Islannin kruunu ui syvällä, silliparvissa.

Raha ilman talouden reaalivakuuksia on kuin raaputusarpa. Paitsi että keskuspankki voi luoda rahaa on olemassa kerroin, jossa liikkeellä oleva raha luo uutta rahaa. En valitettavasti hallitse termejä enää suomeksi, mutta tässä on englanninkielinen esitys. Kerrannaisvaikutuksesta syntyy uutta yksityistä rahaa. Verotus hillitsee tehokkaasti säästämistä ja rahan syntymistä.

http://en.wikipedia.org/wiki/Money_creation

Toimituksen poiminnat